|
Tämä kreikkalaisperäinen sana tarkoittaa kirjaimellisesti nimensepittämistä, (luonnon)ääntä jäljittelevää tyyliin liristä, lorista, solista. Erityisesti ilmiö on kaikissa kielissä tuttu lähinnä linnunnimissä.
Niinpä strutsi ’Struthio camelus’ ja (räkätti)rastas, rästäs lienevät samaa alkujuurta. Sana on tarkoittanut eri kielissä paitsi strutsia ja rastasta myös mm. varpusta ja kottaraista ’Sturnus vulgaris’. Sirittäjät ja sirkut, sirkkuset, kiurutkin ja kirviset, samoin kuin (heinä)sirkka ovat äänteellisesti edellisiin läheisesti rinnastettavia tapauksia.
Korppi, kaarne ’Corvus corax’ ja variksen monet nimitykset kuten ruotsin kråka ja råka – raakkunasta, vaakkunastapa ne tietenkin juontuvat, samoin naakka, (kirkko)hakkiseksikin kutsuttu, ja harakka säksätyksineen. Kurki kujerruksineen, kuiri nauruineen, kuovi kutsuhuutoineen, kuikka kauas kantavine äänineen ja kaakkuri käheine kaakatuksineen kertovat nekin omaa kieltään, samaa mitä kukko kiekumisineen.
Entäs kuukkeli ’Perisoreus infaustus’, myös kuukso, kuuksilainen, kuusko, kuuskain, kuuskilainen, kuuksiainen, kuusi(n)kainen, kuu(s)sanka, kuuhanka, kuukkainen, kuukkaja(inen)? Monta on nimeä tällä rääkyjällä, naukujalla, rupattelijalla. (Pasko)närhit, sittanärrit närisevät, toruskelevat, nalkuttavat ja (puna)tulkut tulkuttavat, väittävät vastaan, jankuttavat.
Äänteellisesti tulkulle on sukua myös hauska tiltaltti rytmikkäine tiputteluineen, muissa kielissä esiintyvät mm. muodot silk-solk, tsilk-tsolk ja zilpzalp. Tikli tullee linnun ruots. nimityksestä steglitsa, mutta on yhtä kaikki onomatopoeettinen, laulaa tidlit, tigelit. Entäs tilhi?
Deskriptiivistä (tavalla tai toisella kuvailevaa) alkuperää lienevät lisäksi pulmunen ja pulu, peipponen (myös peiponen, sukunimenäkin) sekä västäräkki (peästärikki, päistärikkö, väistärikkö), ja hemppo. Huuhkajasta ’Bubo bubo’, töyhtöhyypästä, (luhta)huitista, kehrääjästä, ruisrääkästä ’Crex crex’ ja räyskästä nyt puhumattakaan.
Urpiainen syö urpuja, kottarainen asuskelee kotterossa, kivitasku kivenkolossa, mutta mitä tekee kuhankeittäjä?
Lopuksi metsäkanaan eli riekkoon ’Lagopus lagopus’, kiirunan, metson, teeren ja pyyn sukulaiseen, varsinaiseen suupalttiin. Nakkilassa on kerrottu tarinaa, jonka mukaan metsäkana on vanha pappi, jonka jumala ”tuamitti ahneutes tähren koko ijäkses rahoi kerjäämään”. Niinpä se hokee kopek, kopeik, kopeuk, laskee rahojaan, kopeekoitaan, ja kun ne loppuvat, suuttuu ja kiroo karkeasti.
Aamusella metsäkanan on kuultu sanovan: Joko päivä, joko päivä, väkkäräväki kokoon, käykkähät kokoon, sen väitetään näin toimivan muitten lintujen herättäjänä. Soitimella urosriekko kutsuu naarastaan: Ryökkynä, Ryökkynä, käy tänne, käy tänne, ja jos toinen kukko vie, noituvan: Pörkkele.
Ansanlaittajaa metsäkana haukkuu vätkyläksi, vetkulaksi, vätkänäksi, vääräsääreksi ja kieltää: Pekka pertkele, Pekka pertkele, sinä elä laita rihmasia. Se saattaa myös sanoa pyytäjälleen: Liisin rihmas, paskannan permees tai Kusen paskannan ansaas ja menen tipotieheni. Metsästäjän pyssyä metsäkana ihmettelee: Ompas vehe, ompas vehe. Kun pyssy sitten laukee, se sanoo pois lentäessään: Laakespas perkele.
Kaksi metsäkanaa, ukko ja akka, saapuu ansan luo. Toinen sanoo: Kappa rakennusta, kappa rakennusta, käy sisään, käy sisään. Toinen puuttuu ansaan. Ähä, perke-lettäkös sinne menit, kaper, kaper, manaa toinen ja lentää tiehensä.
Metsäkanat saattavat myös puhua yhtaikaa: Veuhka, veuhka, häh häh hähhähhää, akka, ka akka ka kaatuu, kiukka kankasen kalle kananjalka kah kahto ettees, kaveri kaappaa, vee veuhka vellihousu.
Enimmät keskiaikaiset liikanimet ovat aikojen kuluessa jääneet pois käytöstä, vain osa niistä on ymmärretty palauttaa sukunimistöömme. Täkäläisittäin on sentään säilynyt Jauhoparta, ei kuitenkaan sukunimenä sekään, vaan Kiikan seurakunnan omistaman kiinteistön nimenä (myös samanniminen seurakunnan tiedotuslehtinen ilmestyy aina joskus). Kadonneet ovat Kallialan kirkontileistä löytyvät Kiusa, Pisu, Piuru, Pussi, Rautasääri, Sontiainen, Suurisilmä, Vakoinen, Vatisuu, Vetkuri, Villi, Ysmi ja Äröi.
Jauhoparta voi tarkoittaa mylläriä (Kiikan Jauhoparta erityisesti, ollaanhan Kiikkapään kosken partaalla), mutta se voi tarkoittaa myös ’vaaleatukkaista tai vaaleapartaista ihmistä’, samoin kuin Jauhopää. (Kiikkapää taas saattaa olla itsekin liikanimi ja merkitä ’päänkeikuttajaa’.)
Kyseinen liikanimityyppi on ollut varsin yleinen: Pöyhöpää (’pörrötukkainen’), Katapää, Kataparta (’palmikkopää, -parta’), Keropää, Keräpää, Latipää, Kolipää (’kerittyjä paljaspäitä’), Mustapää, Kirjoparta. Mutta näistäpä onkin tullut aikojen saatossa tänä päivänä tuiki tavallisen tuntuisia Pöyhösiä (Pöyhönen), Kataisia, Kerosia, Keräsiä, Mustosia, Kirjosia. Karvajaloista on tullut Karvosia tai Jalkasia, Suurisilmistä Suurosia, Puikkoparroista Puikkosia ja Partasia, Vääräpäistä Vääräsiä tai Vääriä (Väärä). Paksupolvet ovat jalostuneet Polvisiksi (Polvinen) tai Polviksi (Polvi), Nahkanenät ja Nokinenät Nenosiksi (Nenonen). Nykyiset Koukut (Koukku) ovat monet olleet Koukkujalkoja, Koukkuneniä, Koukkupolvia, Koukkusormia, Kovanen on saattanut olla Kovaleuka, Rautanen Rautasääri, Savinen Saviselkä. Vahvaselkä ja Poikselkä ovat jopa säilyneet tai palautettu, samoin Suurpää, ei kuitenkaan Suurhousu, ei Vatisuu eivätkä –tietenkään – Mustakulli tai Sianpillu. Hienommasta päästä liikanimiä ovat vastaavasti olleet sellaiset kuin Hyväneuvo, Montaneuvo(nen) ja Kaukamieli.
Jos nimenä on ollut Läski, Löyhkä, Pisu, Piuru, Pimppu, Sika tai Sonni, ei tarvitse ihmetellä niiden muuttumista Leskiseksi, Sonniseksi, Sikaseksi. Jopa Pukki on saattanut tuntua kiusalliselta, tai Mulli, mutta kumpaakin myös tapaa yhä sukunimenä. Jotkut Sikaset ja Pimput ovat todistettavasti edelleen muuttuneet Saareloiksi.
Saarela on muuten ns. suojattu sukunimi, samoin kuin myös Saarelma ja Saarenpää. Kaikki kolme ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten typerä kyseinen käytäntö on ja miten ongelmallista on sen soveltaminen. Suomalaisuuden Liitto pitää epävirallista luetteloa suojatuista nimistä, ja nimilaki, joka säädettiin ensimmäisen kerran niinkin myöhään kuin vuonna 1920, takaa yhä käytännölle jonkinasteista turvaa. Etenkin suurten nimenmuutosten yhteydessä 1906-7 ja 1935-36 suojattiin kuitenkin aivan tavallisia nimiä, yleensä vieraista kielistä suoraan suomennettuja. Jos Vatisuu otettaisiin uudelleen käyttöön ja suojattaisiin, asiassa olisi jonkinlaista mieltä. Toista on, kun aivan tavallisia Ilomäkiä ja Isomäkiä suojataan, jolloin yleensä nimenkantajia on lukuisissa eri suvuissa ja perusteita nimenotolle yhä uusiin sukuihin löytyy varsin helposti. Jos joku Ek, Ekberg Ekenberg, Ekendahl, Ekholm, Eklund, Eklöf, Ekman, Ekqvist, Ekroth tai Ekström haluaa muuttaa nimensä Tammistoksi, estettä ei ymmärtääkseni ole, ei voi olla, vaikka Tammisto kuinka on suojattu. Toisaalta internetdomainit ovat tuoneet nimensuojaamisen ja sen, miten eri tilanteissa menetellään, uudelleen ajankohtaiseksi ja samalla varsin mielenkiintoiseksi.
Sukunimilaki sanoo myös, ettei kielenvastaista tai sopimatonta nimeä kelpuuteta. Mutta miten asia käytännössä tulkitaan? Kehottaisin muinaisten Pisujen, Piurujen, Sontiaisten ja Vatisuitten jälkeläisiä kokeilemaan.
”Jussi, pussi, Jukolan Jussi! / Jussi, Jassi, jauhokuono, / Porsaan pahnan pöllyttäjä, / Sikoläätin lämmittäjä! / Jussi, pussi, Jukolan Jussi!”
Impivaaran joulussa Juhani Juhaninpoika Jukola kesti kuin mies pikkuveljensä Eeron piikittelyn. Myöhemmin Eero vastaavissa kiusoittelutilanteissa oli ensin saamaisillaan ja lopulta sai selkäsaunan, veljellisen selkäsaunan veljellisistä veistelyistä. Hiidenkivellä tilanne humalaisen Laurin vuorostaan nimitellessä kärjistyi äärimmilleen. ”Jukolan Jussi? Häyrypää kukko; nuijapää sonni”; ”Aapo, se Jukolan pyhä Paavali”; ”Simeoni, se imeläsuinen ’terve-rabbi’”; ”Timo, se Jukolan hallavasilmäinen vuohipukki”. Nämä Laurin nimittelyt yhdistettynä hänen kirkonpilkkaansa olivat liikaa, Lauri oli vähällä joutua viskatuksi härkien joukkoon.
Kaikkinensa Kiven Seitsemän veljestä sisältää moni-ilmeisen kokonaiskuvan entisaikojen kiusoitteluperinteestä ja samalla oivaltavan analyysin ilmiön todellisista ja mahdollisista seurauksista. Toukolan poikien pilkkalaulu veljeksistä johtaa kylätappelukseen. Välillisesti veljekset kostavat kärsimänsä nöyryytyksen irvimällä mustalaisperhettä, Rajamäen rykmenttiä. Ja Hiidenkivellä oltiin lopulta, kuten sanottu, lähellä veljessurmaa.
Nyky-yhteiskunnassa kiusoittelu mielletään entistä selkeämmin kiusaamiseksi ja nimittely, huorittelu, homottelu ei vain sopimattomaksi vaan jopa rangaistavaksi käyttäytymiseksi. Puhutaan mm. koulu- ja työpaikkakiusaamisesta.
Nolausperinne, härnäysperinne, nimittely ja nimien vääntely oli entisinä aikoina jokapäiväistä hupia etenkin lasten keskuudessa. ”Antti kantti karvajalka”, ”Antti pantti pakana”, ”Asko pasko papanoita, pitkin papin lakanoita.” ”Hessu, kessu, heikkohermo, kaistapää, olet kuin hapan piirakka.” ”Jussi pussi puita nussi.” ”Älä usko Jaskaa, Jaska puhuu paskaa.” ”Lillin lallin lieru, Pekalta pääsi pieru.”
Erityisesti fyysiseen poikkeavuuteen kohdistuva pilkkanimistö on ollut runsasta. Lihava saa kuulla olevansa kinkku, lihapulla, läski, läskimooses, läskitarzan, tonnikeiju, luiseva puolestaan luuviulu, lauta, luteen huokaus, joku jolla on silmälasit rillipää, pokapää, Kakkulapää-Kalle.
Otsikkoni Vihannes Jorolainen kertoo julkisuuden henkilöihin kohdistuneesta ja myös aikuisten suosimasta nimien vääntelystä, ”Sano Tauno Palo – housussas on tulipalo” sanottelusta, ja Urho Kekkosen nimeen liittyy kokonainen suma sanomisia: ”Enkeli taivaan lausui näin, miks Kekkonen syntyi paljain päin? Tää on teille merkiksi, Kekkonen presidentiksi”; ”Hei mambo, tehdäänkö Kekkosesta luuranko?”; ”Mikä on Kekkosen kaljussa? – Kärpästen luistinrata”.
Jokainen tietää varmasti jonkun opettajalle annetun lempinimen. Tämä perinne olisi väitöskirjan arvoinen, voi olla että on tehtykin. Biologianopettaja saa helposti nimekseen Hemppo, etenkin jos olemus antaa vähänkään aihetta. Tiedän myös toisen biologianopettajan, miehen jonka hoikan hoikka olemus on antanut aiheen lempinimeen Henkka. Herkän herkkä opettaja taas, jonka nimi on Anneli, hoituu ilmeikkäästi Inneliksi, hiirimäinen miespuolinen uskonnonopettaja vastaavasti Himatuikuksi. Parhaita tietämiäni – ja samalla julmimpia – innovaatioita on Mela; tällä Kiikan entisellä kanttorilla ja yhteiskoulun musiikinopettajalla oli jalkavamma joka aiheutti kengänpohjaa vilauttavan kävelytyylin. Kanalla puolestaan oli pää kallellaan, kun hän opetti, ja kun Kutulla oli parta, aviomieskollegaa nimitettiin tietenkin Pukiksi.
Sananväännöksistä vielä puheen ollen muinainen biologianopettajani, pidetty sellainen, oli hyvin pienikokoinen neiti-ihminen nimeltään Hanna Huotari. Hän oli aikaansa edellä ja kuului 50-luvulla ainoana naisena Oriveden kunnanhallitukseen.
Leevi and the Leavings kertoo etunimenannon ihanuudesta ja kurjuudesta ikimuistettavassa hitissään Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen. Nykyinen lakimme ei salli tällaisia rimpsuja, ennen sellaisia oli.
Varsinaisena nimimaanikkona voidaan pitää Turjanlinnan korpikirjailijaamme Ilmari Kiantoa. Paitsi että hän antoi romaanihenkilöilleen sellaisia nimiä kuin Saara Porvana Lusina Selma Jelma Jekopek, myös hänen omilla lapsillaan oli erikoiset nimet. A-sarjaan kuuluivat Orvokki Helmi Simpukka, Otso Tähtivalo, Veijo Virmo Imatro, Jarmo Gabriel Sotavalta ja Viena Karma Sirkku Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka, B-sarjaan Sorjo Uolevi Sotaprinssi ja Marjatta Iltatähti, C-sarjan ainoaksi jäi Raida Tsikko Tellervo. Erään naisrunoilijan sitä paitsi kerrotaan Iki-Kiannon 75-vuotispäivillä tarjoutuneen tekemään vielä D-sarjan, ja nimiähän maailmassa kyllä olisi riittänyt.
Enimmät etunimemme tulevat kristinuskon mukana Raamatusta, sen profeetoista, apostoleista ja muista henkilöistä, sekä katolisen kirkon pyhimyksistä. Esimerkiksi Johanneksesta ovat juontuneet niin Juhani, Juha, Juho, Janne, Jonne ja Jouni kuin Hannes, Hannu ja Hannokin. Omatkin kastekirjan mukaiset nimeni ovat peräti vanhatestamentilliset, Esa Saul Iisakki; keskimmäisestä olen kylläkin ruvennut käyttämään yhtenäisyyden vuoksi muotoa Sauli. Esa tulee toisaalta nimestä Esaias (Jesaja, ’Jahven pelastus’), toisaalta Iisakin ja Rebekan pojasta, Jaakobin veljestä Eesausta, jonka on hepreassa selitetty tarkoittavan ’karvaista’ tai ’sokeaa’. Saul(i) on myös heprealaisperäinen, ja sen merkitys on ’pyydetty’. Iisak(ki) taas on sama kuin heprean Jishaq, joka yleensä selitetään ’hän nauraa’. Raamatusta muistamme, että Saara nauroi, kun hänelle vanhuudenpäivinä ennustettiin Iisakin syntymää.
Myös ortodoksisesta perinteestä, sen kirkkoisiltä ja pyhimyksiltä, kieleemme on tullut nimiä. Saamen kautta olemme saaneet mm. hauskan nimen Kiureli. Sen lähtö on Kiril, ja tämän nimen tunnetuin kantajammehan taas on Kiril Babitsin, Kirka.
Hautakivistä voimme lukea sellaisiakin naisten nimiä kuin Aina Siviä Impi tai Aina Naima Unelma, voisi luulla vitseiksi mutta eivät ole. Punaäidit puolestaan saattoivat kansalaissotamme jälkeen antaa lapselleen nimeksi Varma Kosto tai Jalo Taisto. Ja vielä myöhemminkin, kuten Taisto Jalo (Sinisalo) ja Taisto Kalevi (Sorsa) osoittavat. Suur-Suomi-haikailun aikoihin taas harrastettiin sellaisia nimiä kuin Äänis, Syväri ja Viena.
Kaukaiset esikuvat ovat tuottaneet tukun, n. 50 kpl, Napoleoneja ja Evitoja myös Suomeen. Satuhahmoista mm. Lumikilla, Pessillä ja Muumilla on meillä eläviä kaimoja, samoin Tarzanilla. Tämän ajan suosikkeja ovat olleet mm. Ridge ja Brooke. Joku sähköstä kiinnostunut on saattanut antaa lapsilleen nimiksi Watin, Voltin ja Kelvinin, Pyry tyttärelleen Myrskyn ja Poudan perheeseen on helposti siunaantunut Pilvi. Kimejä lienee maassamme kohta pilvin pimein, ja kohta tulee Evilöitä (etunimiksikin) Elmojen tapaan, ei ehkä kuitenkaan yhtä runsaasti, suunnattomasti suorastaan, kuin Etelä- Amerikassa on Jeesuksia. Mistä muuten mahtaa tulla Mette (miehen nimi Metti ainakin tulee Metodiuksesta)? Mutta hyvin sopii Mette meteorologille, ja takuulla moni Mannos-fani isä on jo ehdottanut tyttärelleen nimeksi Metteä
Kansainväliset suuryhtiöt eivät ole kantaneet eivätkä tule milloinkaan kantamaan vastuitaan. Puhumattakaan niiden korkeimmista johtajista, heidät päin vastoin palkitaan.
Paraikaa meneillään oleva BP:n öljykatastrofikin sen kertoo. Yhtiö on niin suuri ja mahtava, ettei sen anneta kaatua. Eikä se ole edes USA:n presidentin, ei kongressin, ei korkeimman oikeuden käskettävissä. Sillä on omat lakinsa, jotka takaavat että voitot pidetään ja vahingot kaadetaan veronmaksajain, osavaltioiden, kaupunkien, yrittäjien niskaan. Tässä tapauksessa lähinnä amerikkalaisten.
Uutiset kertovat, että BP:n toimitusjohtaja Tony Hayward neuvottelee eropaketistaan. Taatusti hänellä on johtajasopimuksensa, niin aukoton, ettei Meksikonlahden megaluokan ”vahinko” sitä hetkauttane. Miljardiluokan kädenpuristus lienee taattu.
Ovathan valtioiden pelastamien suurpankkienkin johtajat kuitanneet satojen miljoonien palkkionsa samaan aikaan kun heidän johtamiinsa pankkeihin on pumpattu miljardi poikineen.
Sen jotenkin ymmärtää, että firmojen voitoista jaetaan osa henkilöstölle suunnilleen palkkojen suhteessa. Mutta sitä on vaikea sulattaa, että korkeimpien johtajien tilit ovat tähtitieteelliset silloinkin kun on tehty tappiota ja/tai tyritty oikein kunnolla, kuten kyseisessä BP:n tapauksessa.
Milloin maailma on mennyt tällaiseksi? Milloin olemme langenneet johtajien jujuun?
Pertin päivänä joskus Aamulehden pilkkakirves Pitko paljasti ystävänsä suuren Pertti-teorian. Sen mukaan nimessä on pakko olla jotain vikaa, koska kukaan Pertti ei halua itseään siksi kutsuttavan. Todisteeksi hän mainitsi Pertti ”Pertsa” Reposen, Pertti ”Spede” Pasasen, Pertti ”Neumann” Niemisen ja Pertti ”Veltto” Virtasen. Mieleeni tulivat lisäksi Pertti ”Pepe” Paasio ja Pertti ”Pepsi” Paloheimo. Ja poikavuosilta muistan vielä Bertel ”Bebbe” Storskrubbin, joka yhä kamppailisi tasapäisesti vuoden 1945 tuloksillaan 400 metrin, 400 metrin aitojen ja 800 metrin nykymenijöittemme kanssa.
Urheilumaailmassa erityisesti tapaa Siiri ”Äitee” Rantasta, Petri ”Elmo” Keskitaloa, Markku ”M-15” Paavalniemeä, Lauri ”Tahko” Pihkalaa, Jyrki ”Sonja” Lummetta, Keijo ”Keke” Rosbergia, Harri ”Hartsa” Kirvesniemeä, Kalevi ”Häkä” Häkkistä. Ja viihdemaailma on täynnä Viljo ”Vili” Vesteristä, Reijo ”Repe” Helismaata, Tapio ”Tapsa” Rautavaaraa, Kirill ”Kirka” Babitzinia, Vesa ”Vesku” Loiria, Dave ”Isokynä” Lindholmia, Juhani ”Juice” Leskistä, Jorma ”Jope” Ruonansuuta, ”Reetua”, ”Remua”, ”Frediä”, ”Hectoria”, ”Kikeä”, ”Kikkaa”, ”Dannyä”, ”Isoa D:tä” ja ”Pikku G:tä”. Puhumattakaan tiskijukista, joissa on tavanomaisten Penojen, Ramien, Ripojen, Topien ohella Affeja (Antero), Eemuja (Esko), Hareja (Harto), Inoja (Ismo), Jupeja (Juha), Jytejä (Jyrki), Timboja (Timo) ja Yareja (Jari).
Kuta kuinkin kaikista etunimistämme on lempinimiväännöksiä, poikien nimistä jonkin verran enemmän kuin tyttöjen. Niinpä Artosta on tehty Arska, Timosta Timppa, Valtosta Valtsu ja Yrjöstä Ykä, mutta myös Elinasta Ellu, Irmelistä Irkku, Pirjosta Pirre ja Pirkosta Pipsa. Moni tällainen on myöhemmin kelpuutettu ihka oikeaksi ristimänimeksi. Kansankielessä kutsumanimet ovat saattaneet muuttua myös iän ja sosiaalisen aseman mukana. Niinpä paikoin Etelä-Pohjanmaalla Jaakko on poikasena Jassu tai Jaakku, sitten Jaska, nuorena miehenä Kauppi (=Jaakauppi, Jaakoppi) ja vihdoin naimisissa olevana isäntänä Jaakkoo.
Urkki, Manu ja Mara osoittavat, että käytäntö on ylettynyt jopa presidentti-instituution tasolle, heitä ennen vähän sinne päin oli jo Ukko-Pekka (Pehr Evind Svinhufvud). Niin no, Reissu-Lassestakin puhuttiin (Lauri Relander). Ja kun Tarjalla on Penansa, ensimmäisellä naispuhemiehellämme Riitalla oli ja on Topinsa.
Persoonakin vaikuttanee, karisma. Vai mitä on ajateltava isästä Bror Arne Napoleon ”Buntta” ja pojasta Björn Arne Christer ”Nalle” Wahlroosista? Tai Paavo ”Mooses” Lipposesta? Toinen isä-poika-pari ovat ”Limppu” ja ”Sämpylä” Lindblom. Hämmästyttävän sitkeästi tuntuu säilyneen kansanedustaja Kimmo Kiljusen nimittäminen ”eduskunnan vanhimmaksi lapsineroksi” (lienee alunperin Aarno ”Loka” Laitisen neronleimauksia).
Lempi- ja haukkumanimien erottaminen on usein vaikeaa, joskus mahdotonta. Siinä missä toinen pitää nimestään, toinen ei voi sitä sietää. Käräjiäkin on käyty. Esimerkiksi Alatornion käräjillä 1679 neljännesmies Antti Pekanpoika valitti, että useat harkitsemattomat ihmiset ovat uskaltaneet ja juljenneet antaa hänelle vastenmielisen ja epäkristillisen lisänimen ”Wasikanraato”. Ja jos vanhaa kansankäyttöä ajattelee, lisänimet eivät todellakaan ole olleet mitään hellittely-, hyväily- tai mairittelunimiä, vaan silkkaa panettelua, nimittelyä joka ei kaihtanut esimerkiksi nimitettävän luonteenominaisuuksiin, ruumiinvikoihin tai puhetapaan puuttumista. On ollut Tyhjätaskua, Rakinpenikkaa, Porsaanjalkaa, vaikka mitä. Nykyäänkin naismaiset miehet saattavat helposti saada liikanimen Neiti.
Oma omituinen ilmiönsä on joidenkin nimien ”turmeltuminen” tarkoittamaan vaikkapa tyhmää, tolloa. Tuttuja sellaisia ovat vuorollaan olleet mm. Väinö, Tauno, Kauko ja Paavo, yleisin lienee Uuno. Uuno on saanut jopa yleisnimijohdannaisia: uunous, uunottaa, uunoilla. Samantapainen klassikko on myös Yrjö ja sen tunnetut johdannaiset yrjöttää, yrjötä.
Se oli huisin tärkeä mies. Se teki kaikki Suomen kansakoulunopettajat.” Lainaus on oppilaan aineesta, ja kyse tietenkin Uno Cygnaeuksesta, Suomen kansakoulun isästä. Nimen kirjoitusasu ei ole niitä helpoimmin muistettavia.
Tämän päivän julkkisnimistämme hankalimmin hahmotettava lienee Ben Zyskowicz aiheuttaen ongelmia niin äännettäessä kuin varsinkin kirjoitettaessa. Muistelen hänen itsensä kertoneen kymmenistä näkemistään kirjoitusasuista, melkoisen osan niistä eduskunnan äänestyslipuissa.
Mutta EU:n laajennuttua joudumme entistä useammin tekemisiin vielä astetta vaikeampien tapausten kanssa. Kun meillä vaatimattomasti ”vesihiisi sihisee hississä”, niin puolalaisittain ”w Szczebrzeszynie chrzaszcz brzmi w trzcinie” eli ”kovakuoriainen surisee ruo’ossa Szczebrzeszynissä. Kyseessä on itäpuolalainen kaupunki. Szszedrzykin pikkukaupunki puolestaan on tunnettu vieraanvaraisuudestaan, ”w Szczedrzyku zawsze zyli szczodrzy ludzie”; antelias on puolaksi szczodrzy.
Aikamme tuskailimme myös Hruštševin, Kennedy ja Kekkonen itse herran, me muut hänen nimensä kanssa. Miten se piti kirjoittaa, miten ääntää? Kaikki kirjoituskoneet eivät tunteneet hattupäistä ässää, ja ääntämisohjeitakin riitti moneksi, [hruštš¡o´f] lienee lähinnä oikeaa (pieni i konsonanttikirjaimen jäljessä alhaalla osoittaa kyseisen konsonantin ns. liudentumista).
Myöhemmin ovat kiinalaiset nimet tuottaneet tuskaa. Kun olimme jo kovasti tottuneet Pekingiin ja Mao Tse-tungiin, pitikin yhtäkkiä käyttää Beijingiä ja Mao Zedongia. Pitkään Kiinaa luotsannut Deng Xiaoping tunnetaan myös Teng Hsiaopingina ja filosofi Kungfutse nimillä Konfutse (lat. Confucius), Kongfuzi ja Kung-tse, mutta ihan oikeasti hän onkin Kong Qui.
Aamu-tv kertoi jokin aika sitten, että oululaisen jääkiekkoseuran Höyhtyän Jytän haaveena on kuulla joskus keskieurooppalaisen jäähallikuuluttajan lausuvan heidän nimensä. Mielenkiintoista olisi myös kuulla, ja varsinkin nähdä, miten Rämsöö, Kämmäkkä ja Krääkkiö ääntyisivät ja vääntyisivät eurooppalaisessa televisiolähetyksessä, jos rallin pikataipaleet taas joskus löytäisivät nämä tutut kiemuraisten sorateiden lähimaastomme. Hakkinen ja Raikkonen tosin ovat onnistuneesti muokanneet maaperää. Ja heitä ennen jo Haemaelaeinen, useampaankin otteeseen, milloin nyrkkeilijänä, milloin mies- tai naishiihtäjänä, milloin kymmenottelijana.
Siinä missä konsonanttien risuaita on meille hankala este, suomen kielen hääyöaie-tyyppinen pitkien vokaalien ja diftongien runsaus sekä äät ja ööt jaksavat hämmästyttää muita. Toisaalta tosin päivänkakkaramme ja kaalikääryleemme saattavat myös ihastuttaa vierasmaalaisia, samaan tapaan kuin Krk-nimiselle lentokentälle (Kroatiassa) laskeutuminen meitä.
Vieraat nimet kirjoitetaan kielessämme, ja myös äännetään, alkuperäkielen mukaisina. Ongelmat tulevat vastaan taivutettaessa, jolloin saattaa syntyä epäsuhta kirjoitusasuun. Niinpä vaikkapa ranskankielinen Bordeaux taipuu illatiivissa Bordeaux´hon eikä Bordeauxiin. Toisaalta onneksemme suomi tuntee monista paikannimistä omakieliset vastineet: Ruotsi, Venäjä, Viro, Puola, Saksa, Tanska, Ranska, Japani, Kiina; Tukholma, Moskova, Varsova, Kööpenhamina, Pariisi, Tokio, Hampuri, Lyypekki jne. Tällöin ääntämis- ja taivutusongelmia ei ole, sanat kun ovat selvää suomea.
Nousukiidossa olevasta poliitikosta voidaan sanoa, että hänestä on kenties kehkeytymässä ei suinkaan mikään pikkukakkos- vaan kerrassaan kekkosluokan megagigaterapetaeksatsettajotta-vallankäyttäjä. Ironisen hyperbolani sävelsin ns. SI-kerrannaisyksiköistä.
Makromaailman suuntaan kilo (kilometri, kilogramma, kilowatti) eli tuhatkertainen on kaikille tuttu, kymmenkertainen deka ja satakertainen hehto ehkä vähemmän tuttuja. Vaikkapa wateilla ilmaistaan elektroniikkalaitteiden ja pienten sähkölaitteiden kuten hehkulamppujen tehoa, tuhatkertaisella kilowatilla vastaavasti sähkökojeiden kuten pölynimurin tehoa, miljoonakertaisella megawatilla liikutellaan jo veturia ja miljardikertainen gigawatti (1000 megawattia) on tyypillinen ydinvoimalan teho. Biljoonakertainen terawatti vielä mielletään joten kuten, ehkä petawattikin (Tampereen vuotuinen sähkönkulutus on noin kaksi terawattituntia, Suomen noin 85, maapallon suunnilleen 165 kertaa Suomen kulutus eli 14 000 terawattituntia (14 petawattituntia), mutta eksa-, tsetta- ja jotta-maailma, joka viimeksi mainittu on kerrannaisluokassa kvadriljoona eli kymmenen potenssiin 24, menevät varmasti yli ymmärryksen.
Pienempään päin mentäessä desi-, sentti- ja milli- vaikkapa litran ymmärtää hyvin, mikroskoopit ovat tuttuja paljain silmin näkymättömän tarkastelussa, ja nykyisin puhutaan paljon myös nanoteknologiasta, jossa liikutaan millimetrin miljoonasosissa molekyyli- ja atomitasolla, mutta piko, femto, atto, tsepto ja jokto johdattavat jälleen johonkin käsittämättömään.
On hauska ajatella avaruutta, jota mittaillaan valovuosilla eli matkalla jonka valo taittaa vuodessa, pitkä on matka, pitkät ovat matkat. Mutta miten todellakin havainnollistaisimme vastaavia mikromaailmankaikkeuden mittoja tai mitattomuutta, emme millään. Maailma on mittaisemme.
Hyppysellinen, kourallinen, kahmalollinen eli kaksi kourallista ja sylillinen vaikkapa polttopuita tai heiniä on helppo mieltää. Samoin vaaksa eli levitetyn mämmenen peukalon ja etusormen välinen etäisyys. Tuuma (ihmisen peukalon sormenpäänikaman pituus) ja kyynärä (matka kyynärpäästä keskisormen päähän) tunnetaan jo varsinaisina mittayksikköinä. Ennen mittayksiköiden vakiintumista erilaiset epätarkat ihmisen ulottuvuuksiin tai muihin arkipäivän ilmiöihin perustuvat yksiköt olivat yleisiä. Englantilainen jaardikin oli alun alkaen yhtä kuin askelen mitta.
Monissa ”mitoissamme” on koko joukko summittaisuutta, epämääräisyyttä. Vai mitä sanoisimme lirrauksesta tai lorrauksesta? Lirraus on vähemmän kuin lorraus, lorraus saattaapi olla vähemmän kuin yksi kymmenesosa tai kymmenen litraa, riippuu tilanteesta. Savolaiset ovat suurpiirteistä väkeä.
Paljonko mahtaa olla kielenmitta, kädenojennus, jalanheitto tai huikonen ja rapiat päälle eri yhteyksissä? Entä mulkunmitta, mullin luikku, pönkösen pöräys tai siunaaman verta? Kivenheitto saattaa olla saman verran kuin pienen pieni huippaus tai se että ollaan huutomatkan, kuulomatkan tai äänenkantaman päässä. Mutta aikaa matkaan kuluu todella vähän, jos ei tarvitse kuin kerran käydä ja käätä (=kääntyä), kerta persettä heittää tai muutaman kerran pyllistää.
Eläimet ovat olleet suosittu aihepiiri epämääräistä matkan pituutta ilmaistaessa. On hevosen syöttöväliä, hiiren hyppäämää, kukon harppausta, suden virstaa, ja on ollut poronkusema eli matka jonka ajoporo kulkee virtsaamatta (viitisen kilometriä) ja peninkulma (kymmenen kilometriä), joka lienee aiemmin ollut peninkuulema eli matka jonka päähän koiran haukunta kuuluu.
Uusimpia mittojamme ja varsin tarkka on mäyräkoira (12 pulloa olutta). Toltti on lautoja saman verran, tusina siis. Munista puhuttaessa vanha kansa käytti ilmausta tiu (20 kpl), kiihtelyksellä mitattiin oravannahkoja (40 kpl) ja kerpo on 31 nahkiaista (15 + 15 ja yksi siteenä).
Syötinpä sattumanvaraisesti valitulle internetin hakukoneelle yleisimmän puhutun viisikirjaimisen välimerkkimme, sanan v-u. En saanut enempää kuin 50 200 osumaa. Niin ikään viisikirjaiminen p-a tuotti vähän enemmän, 634 400. Ylivoimaisen voiton vei englanninkielinen f-kirjaimella alkava välimerkki, kokonaista 11 700 000 sattumaa. Hienostelu jääköön. Tästä eteenpäin tämä juttu on lapsilta ja kaunosieluilta kielletty.
Ruotsinsuomalainen kirjailija Mikael Niemi teki kirjallaan Populäärimusiikkia Vittulanjängältä (Populärmusik från Vittula) kyseisen alapääsanan ellei nyt hovikelpoiseksi niin kelpoiseksi kuitenkin. Paikannimistössä v-tyyli ei olekaan lainkaan vieras, pikemminkin päinvastoin. Lähdetäänpä liikkeelle kilteimmästä päästä. Sudenmulkkauksentie ja Sudenmulkkauksenkallio Karkussa saattavat kuulostaa jonkun korvissa pahemmilta kuin ovatkaan. Mulkkaaminenhan tarkoittaa seudun murteessa kaatumista, ja kyseisen nimen yhteydessä kerrotaan kettua takaa ajaneesta sudesta, jolle kävi köpelösti: putosi kalliolta louhikkoon. Mutta se tuhma mielleyhtymä? Paltamon Kivesjärvessä on Mulkkusaari, Vaalasta tapaamme niin Ala-Mulkun kuin Ylä-Mulkunkin ja Oulujärvestä lisäksi Iso-, Pikku- ja Keskimulkun.
Paska ja perse löytyvät myös Suomen rajojen ulkopuolelta, edellinen Saksasta ja jälkimmäinen Iranista, mitä sitten tarkoittanevatkin. Meillä tarkoitus on selvä ja nimiä kasapäin sadoista Paskalammista ja Paskaojista Härjänpaskantamansarveen Sodankylässä, Koiranpaskottimentiehen Paimiossa, Saaranpaskantamansaareen Sallan Onkamojärvessä ja Paskarämäkäntönkkään Jurvassa sekä Häränperseenlahdesta Korpilahdella Homeperseensuohon Haminan lähistöllä.
Myös pieruhuumori kukkii. Orimattilan Köykkölän kylässä on Pierupapinlähde, Kiskossa Hepopierusahde, Tuuloksessa Hevosenpierettämänmäki, Ämmänpieru Muurlassa ja Saarijärvellä pelkkä Pieru, lisäksi vielä Tuhnunvuori Vesilahdella. Tervolassa on siististi Peräsuolijoki, Jämsässä Iso-Pylly ja Pikku-Pylly, Lapinlahdella Takalisto ja Nurmeksessa Peräpukama.
Kaunissointuiset Kullivaha Kiiskossa, Suolikulli Urjalassa, Pillukunnas Kuusamossa ja Pillunsilmä Airistolla sekä Pyhäjärven Ruustinnanpillu saattavat meidät helposti Pyhäinpaheikkoon Pellossa ja Syntiinlankeemusjärvelle Enontekiössä.
Vitunvilkkamalampi Taivalkoskella ja Vitunrenkkuma-aapa, Vitunviheltämäaapa tai Vitunviruttama-aapa Sallassa sekä Syönvittusensuo Suomussalmella johdattavat niin Kallenmunat Sodankylässä kuin Ollinmunat Vehmersalmella Huoravuorienmäen kautta Savitaipaleella Nalkkiin Paltamossa.
Lukuisat Kiima-alkuiset (mm. Kiimajärvi Kiikassa) ja Siitin-alkuiset nimemme eivät muuten ole ollenkaan sitä mitä luulemme, yhtä vähän pahoja kuin kymmenet Pyhäjärvemme pyhiä. Mutta paitsi tuhmia ja tuhmiksi luulemiamme etenkin Pohjois-Suomessa on runsaasti myös muita hauskanoloisia paikannimiä, Huonontuurinkuusikkoja, Jalanluiskahtamavaaroja, Kinthanhukkamajärviä, Luuntaittumaojia ja Viinanlisäämäjärviä. Etelämpää äkkäämme mm. Maailmannavan ja Hiljaisten miesten laakson Tampereella, Ompahanvaanlammen Saarijärvellä ja maankuulun Kissanpiiskaajankujan Kristiinankaupungissa.
Otsikkoni Annastuunan (Vammalassa asuneen kertojan) arvoituksen vastaus on muuten - Housuja jalkaan vedetään. Hän kysyy myös: Nahkanen pyssy, tomunen luari. Kantapäihin tähtää, nokkaan nousee? -Mikäpä muu kuin piaru.
ei ota vastaan kommentteja blogiinsa. Niinpä kirjoitan tänne: Suomen seuraavassa hallituksessa pitää Timo Soini ehdottomasti nimittää työministeriksi. 
Anteeksi nyt, ettei tässä tämän enempää. Yllä sanottu sanoo kaiken oleellisen. (Sanankäyttäjänä ja populistina Timo Soini on primus inter pares.)
|
|
|
